Menneisyyden sirpaleita

Multakerrostumat kätkevät sisäänsä kaikenlaisia salaisuuksia, viestejä ja tarinan palasia menneisyydestä. Maasta löytyneet sirpaleet eivät kuitenkaan paljasta koko tarinaa vaan vain osan siitä; paljon jää arvailujen varaan. Elän alueella, joka vilisee esihistoriallisia asuinpaikkoja, menneisyyden tarinat ympäröivät meitä kaikkialla ja eletyn elämän voi aistia. Salaperäisyyden säikeet johdattavat mielikuvituksen villiin laukkaan. Se on ihanaa.

    Salukin juoksutusretkillä tutulla pellolla olen törmännyt aina silloin tällöin traktorin, roudan, tulvaveden  tai myyrän esiin nostamiin posliinin sirpaleisiin. Joistain sirpaleista oli erotettavissa osa  vanhan venäläisen posliinitehtaan leimasta, ajalta ennen Neuvostoliittoa. Miten sirpaleet sitten tuonne peltoon ovat joutuneet? Vaihtoehtoja on useita. Joku on saattanut haudata sinne astioita kätköön, kuten isotätini teki ennen evakkoon lähtöä Karjalassa, jotakin pellon kulmaa on saatettu käyttää kaatopaikkana tai paikalla on joskus sijainnut talo.
   Ajattelen mielelläni, että posliinin sirpaleet, ainakin useimmat niistä, ovat kuuluneet paikalla joskus sijainneen mökin tai torpan irtaimistoon. Siellä pellolla, joen suuntaan viettävän töyrään alla, on joskus todellakin sijainnut talo. Isovanhempani tulivat näille maille 1920-luvun loppupuolella. Isoisäni mukaan silloin oli pellolla, oikeastaan peltotien varrella, vielä nähtävissä jälkiä rakennuksen kivijalasta. Enoni epäilee, että jossain siinä lähistöllä on joskus ollut kaivo, maa on nimittäin silloin tällöin vajonnut siitä kohdin sateisen kesän tai voimakkaan kevättulvan jäljiltä.

   Lapsuudestani muistan vielä tuon peltotien pätkän, jonka varrella asumus on sijainnut. Nyt peltotietäkään ei enää ole, mutta piparminttu kasvaa vieläkin sinnikkäänä sähkötolpan juurella, jonne oletan sen paenneen turvapaikkaa hakemaan. Aikoinaan sillä on ollut hyvät oltavat mökin yrttitarhassa, jossa sen seurana ovat ehkä kasvaneet hullukaali ja koiruoho. Sitten se on jatkanut elämäänsä ojan penkalla, kun mökin puutarha on raivattu pelloksi, eikä se ole antanut periksi salaojituksellekaan vaan edelleen sinnittelee. Tämän sitkeän mintun juurakkoa olen siirtänyt omaankin puutarhaani.

   Millaista elämää mökissä on vietetty? Keitä siellä on asunut? Sitä me emme tiedä. Kenties näillä mailla ennen isoisääni asunut mies olisi osannut siitä jotain kertoa. Isoisäni ei tainnut tulla kysyneeksi.
   On hurjaa ajatella, kuinka vähiin jäljet tuostakin asumuksesta ovat häipyneet. Onko rakennus ollut olemassa vielä 1900-luvun alussa? Ihmisen muisti on käsittämättömän lyhyt.
   Läheisen maantien vieressä, pienen kallion kupeessa, kasvoi pitkään paksurunkoinen koivu, jonka äitini mainitsi erään mökin pihakoivuksi. Mökissä oli vietetty kesiä vielä 1940-luvulla. Minusta tuo koivu ja kallion pala olivat viehättävät, ne muodostivat jonkinlaisen miniatyyripihan. Kuin jotain hyvää tunnelmaa olisi tarttunut paikkaan menneisyyden aurinkoisista kesistä, jolloin mökin muori oli istuskellut auringon lämmittämällä kalliolla matonkuteitaan leikkaamassa. Kuinka moni nykyisistä rakennuksista on täysin unohtunut sadan vuoden kuluttua ja millaisia jälkiä niistä jää? Aika näyttää, mutta tuskinpa monikaan tätä tekstiä nyt lukeva on sitä kokemassa.