Salukin kanssa metsässä

Olen liikkunut metsissä, jokien ja järvien rannoilla aina, aivan pienestä pitäen. Luonto on yksi tärkeimmistä inspiraation lähteistäni kaikissa tekemisissäni. Luonnossa liikkuminen hoitaa sieluani ja ravitsee henkeäni. Se, että saan jakaa luontoelämykseni pienen salukipojan kanssa, lisää  onnen tunnetta. Laskeskelin juuri, että elämässäni on ollut paljon enemmän salukillisia vuosia kuin salukittomia. Siispä useimmat metsäretkeni olen tehnyt erilaisten ja eri-ikäisten salukiseuralaisten keralla.

Salukin ja yleensäkin eläimen kanssa metsässä liikkuminen tuntuu tarkoitukselliselta ja mielekkäältä. Se on myös turvallista. Salukin  aistit ovat paljon paremmat kuin ihmisen. Saluki huomaa muut eläimet yleensä aiemmin kuin ihminen. Se vaistoaa myös säätilan muutokset, muistaa kuljetut reitit sekä polut ja johdattaa erehtymättä takaisin lähtöpisteeseen. Pimeän joskus yllättäessä olen joutunut turvautumaan salukin loistavaan hämäränäköön. Se on toiminut   melkeinpä opaskoirana.

Yksi salukien erityispiirre on niiden kyky löytää juomavettä. Ne juovat suhteellisen vähän, mutta janoisena löytävät erehtymättä veden luo. Kuono haistelee tovin kosteikkoista sammalta, pysähtyy. Pari kaapaisua tassulla, ja tassujen kaivamaan kuoppaseen alkaa pulputa vettä. Saluki odottaa hetken, ja kun kuoppa on täyttynyt vedestä, se  alkaa latkia.

 

Salukin kanssa liikkuessaan kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ehkä tulisi muuten huomanneeksikaan. Omat aistit ja huomiokyky kehittyvät, kun niihin lisätään hiven salukin näkökulmaa.

Salukit ovat esteetikkoja. Ne jaksavat  kaiken toiminnan keskellä pysähtyä ihailemaan sitä,  mikä on niiden mielestä kaunista ja kiinnostavaa.

Salukilla on kyky löytää kauniita paikkoja ja nauttia niistä kanssasi. Jaettu luontoelämys on kaksinkertainen elämys.

On ilo seurata, miten elämyksellisiä erilaiset metsän materiaalit voivat olla. Heinään voi piiloutua. Lisäksi se on pehmeää. Siinä on hyvä levähtää hetkinen.

Jäkälä on myös mitä mainioin levähdysalusta.

Salukille hiekka aiheuttaa miltei hurmostilan. Sitä voi kaivaa, siihen voi kaivautua, siinä voi liukua ja juosta. Se on helposti muokkautuvaa salukin mielimateriaalia.

Saluki voi olla oiva apulainen metsän herkkujen etsinnässä. Koluan edelleen niitä loistavia suppilovahveropesäkkeitä, joita Fahva-salukini minulle vuosia sitten etsi.

Aina salukikaan ei huomaa kaikkea. Tämän kuvan tarkkaavainen katselu paljastaa taka-alalla pensaikkoon pakenevan jäniksen, joka jäi sekä kuvaajalta että salukilta kuvaustilanteessa huomaamatta.

Hienointa salukin kanssa liikkumisessa on kumppanuuden jakamisen lisäksi se, että salukikin on osa luontoa. Silmä ei koskaan väsy sen liikkeiden, linjojen ja estetiikan ihailuun.

Menneisyyden sirpaleita

Multakerrostumat kätkevät sisäänsä kaikenlaisia salaisuuksia, viestejä ja tarinan palasia menneisyydestä. Maasta löytyneet sirpaleet eivät kuitenkaan paljasta koko tarinaa vaan vain osan siitä; paljon jää arvailujen varaan. Elän alueella, joka vilisee esihistoriallisia asuinpaikkoja, menneisyyden tarinat ympäröivät meitä kaikkialla ja eletyn elämän voi aistia. Salaperäisyyden säikeet johdattavat mielikuvituksen villiin laukkaan. Se on ihanaa.

    Salukin juoksutusretkillä tutulla pellolla olen törmännyt aina silloin tällöin traktorin, roudan, tulvaveden  tai myyrän esiin nostamiin posliinin sirpaleisiin. Joistain sirpaleista oli erotettavissa osa  vanhan venäläisen posliinitehtaan leimasta, ajalta ennen Neuvostoliittoa. Miten sirpaleet sitten tuonne peltoon ovat joutuneet? Vaihtoehtoja on useita. Joku on saattanut haudata sinne astioita kätköön, kuten isotätini teki ennen evakkoon lähtöä Karjalassa, jotakin pellon kulmaa on saatettu käyttää kaatopaikkana tai paikalla on joskus sijainnut talo.
   Ajattelen mielelläni, että posliinin sirpaleet, ainakin useimmat niistä, ovat kuuluneet paikalla joskus sijainneen mökin tai torpan irtaimistoon. Siellä pellolla, joen suuntaan viettävän töyrään alla, on joskus todellakin sijainnut talo. Isovanhempani tulivat näille maille 1920-luvun loppupuolella. Isoisäni mukaan silloin oli pellolla, oikeastaan peltotien varrella, vielä nähtävissä jälkiä rakennuksen kivijalasta. Enoni epäilee, että jossain siinä lähistöllä on joskus ollut kaivo, maa on nimittäin silloin tällöin vajonnut siitä kohdin sateisen kesän tai voimakkaan kevättulvan jäljiltä.

   Lapsuudestani muistan vielä tuon peltotien pätkän, jonka varrella asumus on sijainnut. Nyt peltotietäkään ei enää ole, mutta piparminttu kasvaa vieläkin sinnikkäänä sähkötolpan juurella, jonne oletan sen paenneen turvapaikkaa hakemaan. Aikoinaan sillä on ollut hyvät oltavat mökin yrttitarhassa, jossa sen seurana ovat ehkä kasvaneet hullukaali ja koiruoho. Sitten se on jatkanut elämäänsä ojan penkalla, kun mökin puutarha on raivattu pelloksi, eikä se ole antanut periksi salaojituksellekaan vaan edelleen sinnittelee. Tämän sitkeän mintun juurakkoa olen siirtänyt omaankin puutarhaani.

   Millaista elämää mökissä on vietetty? Keitä siellä on asunut? Sitä me emme tiedä. Kenties näillä mailla ennen isoisääni asunut mies olisi osannut siitä jotain kertoa. Isoisäni ei tainnut tulla kysyneeksi.
   On hurjaa ajatella, kuinka vähiin jäljet tuostakin asumuksesta ovat häipyneet. Onko rakennus ollut olemassa vielä 1900-luvun alussa? Ihmisen muisti on käsittämättömän lyhyt.
   Läheisen maantien vieressä, pienen kallion kupeessa, kasvoi pitkään paksurunkoinen koivu, jonka äitini mainitsi erään mökin pihakoivuksi. Mökissä oli vietetty kesiä vielä 1940-luvulla. Minusta tuo koivu ja kallion pala olivat viehättävät, ne muodostivat jonkinlaisen miniatyyripihan. Kuin jotain hyvää tunnelmaa olisi tarttunut paikkaan menneisyyden aurinkoisista kesistä, jolloin mökin muori oli istuskellut auringon lämmittämällä kalliolla matonkuteitaan leikkaamassa. Kuinka moni nykyisistä rakennuksista on täysin unohtunut sadan vuoden kuluttua ja millaisia jälkiä niistä jää? Aika näyttää, mutta tuskinpa monikaan tätä tekstiä nyt lukeva on sitä kokemassa.

Ruskaretki Lammin polulle

Pidän luonnossa liikkumisesta ja retkeilemisestä. Olen aina pitänyt. Ensimmäisiä retkeilykokemuksia olivat tietysti ne kerrat, jolloin mukaan pakattiin viltti ja pari voileipää ja kuljettiin noin 200 metrin matka pellon reunaan eväitä syömään. Tai mustikan ja puolukan poimintamatkat äidin ja mamman kanssa metsään. Silloinkin syötiin eväitä.

     Myöhemmin minua puraisi Lapin kärpänen luettuani Anni Polvan Karhunkierroksesta kertovan kepeän romaanin Kumpi vei sydämeni. Ensimmäinen Lapin vaellukseni suuntautui kuitenkin Hetta-Pallas-reitille. Kuusamossakin olen sitten myöhemmin vaeltanut.

     Vaelluksen hurmion voi kuitenkin saavuttaa lyhyessäkin ajassa, vaikkapa yhdessä päivässä, ja Etelä-Suomessa. Tämä mielessä pakkauduimme tätini ja salukinpentuni Kokun kanssa autoon ja suuntasimme kohti Artjärvellä sijaitsevaa Lammin luontopolkua.

     Polkuja on oikeastaan kaksi, Lammin polku ja sen jatkeena Rajasuon reitti. Reittien varrelta löytyy kaksi laavua ja varaustupa. Lammin polku kulkee Lammin suon reunaa ja nousee jyrkkärinteiselle Lamminmäelle, josta aukeavat huikeat näkymät yli Artjärven. Suota, viljelymaisemaa, metsää ja vesistöjä - kaikki yhdellä silmäyksellä.

                                                      Lammin mäen jyrkänteitä alhaalta päin katsottuna.

                                          Laavu oli siisti ja hyvin varusteltu huusseineen.

                                            Etualalla Lammin suo.